keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Lego-pelien evoluutio

Voikohan Lego-peleihin koskaan kyllästyä?
Pakko kirjoittaa taas kerran legoista, kun niitä on kerran tullut kulutettua.

Tausta

Oikeanpuoleisen hahmon pelaaja taisi juuri nukahtaa sohvalle.
Jokainen Lego-peli on peruskaavaltaan samanlainen, mutta kuitenkin kaikissa on omat persoonalliset yksityiskohtansa. Pelit petustuvat suosittuihin elokuvasarjoihin, mutta tarinat on toteutettu lapsiystävällisesti ja pöhköllä huumorilla maustettuna. Jossain vaiheessa peleihin tuli mukaan (elokuvista napattu) ääninäyttely, mikä teki niistä asteen verran vakavastiotettavampia. Lisäksi kaikki Lego-pelit on suunniteltu kahdelle pelaajalle, mikä lisää niiden viehätystä. Olen lähestulkoon varma, ettei meillä kulutettaisi näitä pelejä ilman tätä ominaisuutta.




Hupia ja ärsytystä

Lego pelien pitkäaikaisena kuluttajana otan uudistukset yleensä riemulla vastaan. Nautin naljailevasta huumorista, (joka ei toki aina ole ihan osuvaa) ja ihmettelen kenttäsuunnittelun nerokkuutta. Samalla myös pelistä toiseen koen ärtymystä kuvakulmaa itsekseen muuttavasta kamerasta sekä typeristä epätarkkuuksista ohjauksessa sekä välillä hieman epäloogisista pulmista (ei näitä pelejä silti millään mittapuulla voi vaikeiksi sanoa). Yleisesti ottaen pelejä on silti mukava pelata. Ainakin paljon miellyttävämpi kuin lisenssipelejä yleisesti. Lego on ainakin itselleni osoittanut laatunsa sekä lelujen että pelien suhteen. Oma lapseni on saavuttamassa juuri Duplo-iän, joten ehkä pian siirryn jälleen myös konkreettisten legopalikoiden pariin leikkimään.

Jokaisessa legopelissä suurin palkinto on kultapalikka.
Tai no, Keskimaassa kerätään tietysti Mithril-palikoita.
Pelistä riippuen näillä palikoilla esim. avataan bonuskenttiä
tai niistä rakennetaan erikoisesineitä.
Tänä syksynä pelilistallamme ovat olleet Lego Hobitti (Xbox 360 -versio, alekorista poimittuna) sekä Lego Jurassic World (Xbox One -versio, kirjastosta lainattuna).

Pelien perusideana siis pelataan ensin läpi juonta, mutta myöhemmin kenttiin pääsee seikkailemaan ja etsimään piilotettuja salaisuuksia vapaasti kaikilla hahmoilla (kunhan hahmot ensin saa avattua käyttöönsä). Lisäksi molemmissa peleissä on laaja vapaa maailma, josta löytyy vaikka mitä pulmia ratkottavaksi. Alkuaikojen Legopeleissä ei tällaista suuren vapaan maailman tuntua ollut.

Yleensä pulmat perustuvat siihen, että osaa käyttää oikeaa hahmoa. Varsinkin Hobittipelin kääpiölaumasta on alkuun vaikea hahmottaa, kuka mihinkin pystyy. Onneksi molempien pelien hahmoluetteloissa on kuvaus hahmon kyvyistä. Mukava uudistus tämäkin.

Hobitti-pelin keskimaa on mielenkiintoinen paikka, jonka muutamat alueet toki nähtiin jo Sormusten Herra -pelissä. Valitettavasti (tai onneksi?) Hobitti-peli kattaa lisenssisotkujen takia vain kaksi ensimmäistä elokuvaa, eikä kolmatta osaa lupauksista huolimatta saapunut edes ladattavana lisäsisältönä. Hyvin pelin kenttäsuunnittelu mielestäni toimii ja yllättäviäkin ratkaisuja nähdään.

Varo hurjaa Dinoa!
Dinosaurukset saa käyttöönsä löytämällä kentistä meripihkan paloja.
Lentoliskoilla pääsee valitettavasti lentämään vain Jurassic Wolrdin lentoliskotalossa.
Kuolemantäyteisistä ja pelottavista dinosauruselokuvista on Lego-maailmassa häivytetty lähestylkoon kaikki väkivalta. Edes dinosauruksen häkkiin syötäväksi vietävä lehmäkään ei lopulta päädy ruokalistalle. Mutta ovat dinot aika hurjia palikkaversioinaankin ja pelissä on muutama pelästyttävä kohtaus, jossa dinosaurus hyppää yllättäen pelihahmon kimppuun. Varmaan monien mielestä parasta on päästä pelaamaan myös itse dinosauruksilla. Toki kaikkien dinojen ja hahmojen kerääminen on tuttuun Lego-tyyliin aika ison työn takana.

Ja tunnetusti: kaikkihan me kerätään!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti